Syntymän ihme

Reissun jälkeen istuttelin kurjenmiekkoja äitini kukkapenkkiin, kun kädelleni ropsahti tällainen, n. 8 cm pitkä pötkäle, joka sätki ja liikkui. Säikähdin hirveästi, kunnes otin ilmestyksen kukkalapioon ja tarkempi tutkiskelu osoitti, että sieltä oli kuoriutumassa perhonen. Eli todella iso perhosen kotelo.

Siirsin kotelon vanhempieni kukkalaatikkoon ja hetken päästä perhonen jo vapautuikin kotelostaan ja kiipesi gladioluksen varrelle oikomaan ja kuivattelemaan siipiään.

Kyseessä on syreenikiitäjä (sireenikiitäjä), jonka siipien kärkiväli voi olla jopa 12 cm! Iso oli tämäkin, vaikka siivet eivät vielä auki olleetkaan. Kuvassa osa siivistä on jo auki ja muita vielä oiotaan. Syreenikiitäjän toukkia näkee yleensä loppukesästä: ovat niitä todella suuria, vihreitä toukkia, joilla on mustia, violetteja ja valkoisia raitoja selässä ja koukku takapuolessa. Toukkia olen aiemminkin nähnyt, mutta en koteloita enkä valmiita perhosia. Syreenikiitäjä on yöperhonen, joten päivisin se lepäilee pystysuorilla pinnoilla ja naamioituu hyvin suojavärityksensä ansiosta. Jostain luin, että naaraskiitäjä munii yleensä samaan pihapiiriin jossa on itsekin syntynyt. Luvassa on siis näitä kasvunihmeitä vanhempieni pihassa vielä tulevinakin vuosina! :-)

Salakähmäisiä puuhia

Tässä ole taaskaan ehtinyt blogia päivitellä, kun touhua riittää joka lähtöön.

Tulin eilen kotiin pieneltä Keski-Suomi - Etelä-Savo -automatkalta.
Kirjoitin joskus blogiini muisteluksia omasta mummolastani, isäni kotitorpasta, jonka isäni 1980-luvun lopulla myi pois ja joka on nykyään jo autioitunut, kun ne silloiset uudetkin omistajat ovat kuolleet pois, eikä heidän perikuntansakaan enää noissa maisemissa vieraile.

Itselleni tuo torppa on muistorikas paikka ja aikuisiällä olen pari kertaa käynyt sitä katsomassa - sitä, miten oma mummola pikkuhiljaa rapautuu ja miten metsä valtaa pihapiirin.

Tällä reissulla halusin käydä paikalla uudestaan.
Torppa on edelleen pystyssä ja pihapiirin vielä erottaa muusta kasvustosta. Kun torpan pihassa vähän aikaa häärin, silmä erotti muutakin. Esim. näitä.

Siinä nämä vanhat, sitkeät maatiaiset tököttivät ja kukkivat vuohenputken ja pienten kuusentaimien keskellä ja juuri siinä paikassa, jossa mummon valtavan kokoinen kukkapenkki oli aina ollut. Ja näitä oli paljon.

Mitään en voinut, oli pakko ottaa mukaan. Lapiotakaan ei ollut, mutta onneksi saksankurjenmiekka tekee pintajuurakon, joten näppärästi sain käsipelillä tongittua miekkoja matkaani. Lisänä otin vielä kieloa (sekin kasvanut siinä "aina"). Muutaman akileijan juurakon kaivoin myös.

Ja sinne jäi niin paljon. Mielettömän suuri särkynyt sydän, joka oli mummoni pihan ihmetys ja komistus, näkyi vielä olevan hengissä, päivänliljoja oli runsaasti, ukonhattuja, portinpielet jasmikkeet ja syreenit, ruusuja ... ja mitä vielä jäikään - kaikki kasvithan eivät ole vielä kukassa, joten kaikkea ei yhdellä silmäyksellä voinut tunnistaakaan.

Nyt mietin, saako kulttuuriperinnön suojelun nojalla käydä kääntämässä hylätyn talon pihapiirin kasvit? Tietysti olisi ollut fiksua yhyttää nykyiset viralliset omistajat (ovat väärän kautta tavallaan sukuakin) ja tiedustella asiaa, mutta kun ovat minulle aivan ventovieraita ihmisiä, enkä tiedä edes tämän nykyisen sukupolven sukunimeäkään enkä sitä missä edes asuvat. Ovatko edes tietoisia siitä, että heillä tuollainen torppa on.

On se kuitenkin uskomatonta, miten sitkeitä vanhat lajikkeet ovat. Vuosikymmenien hoitamattomuuskaan ei näitä lannista.

Ainakin kuvan miekat jatkavat nyt eloaan äitini kukkapenkissä ja myöhemmin kun siinä lisääntyvät, vien niitä myös omalle palstalleni.

Hieno päivä palstalla!

Tänään oli antoista palstapäivä.
Viimeistelin ensimmäisen perennapenkin, johon tuli päivänliljoja, tähkätädykettä ja tarhasyysvuokkoa. Kuvassa (joka Viherpeukaloiden sivuilta) tarhasyysvuokko Pamina.

Päivänliljat tuli istutettua melko tiheään ja tarkoituksellakin, sillä haluan tapella rikkisten kanssa mahdollisimman vähän. Syksyllä istutan samaan penkkiin sipulikukkia, jotta penkissä riittäisi kukintaa aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn - ja jos kasvit siinä penkissä viihtyvät.

Karviaispensaan istutin ja tein pitkän kesäkukkapenkin.

Käytän kaikissa penkeissä ja marjapensaiden alla katteena sanomalehteä. Sitä olen roudannut palstalle ison kassillisen. Laitan penkkien päälle ja reunoille lehtiä, kastelen hyvin ja istutuslapiolla tuuppaan taimille reiät. Jahka saan vielä roudattua palstalle kompostimultaa ja kuorikatetta, peitän lehdet näillä aineksilla. Elättelen siis toiveita, että kateaineet muhivat ajan myötä muhevaksi mullaksi ja muokkavat savimaata hieman huokoisemmaksi. Ja toki toivon, etteivät rikkaruohot änge alta pintaan.

Viikonlopun aikana on saatava viimeistään kaikki kylvöt valmiiksi. Tälläkin tahdilla kesäkukkien kukintaa on luvassa aikaisintaan elokuussa, mutta minkäs teet kun aiemmin ei palstalle päässyt, eikä kaikkea jaksa kerralla kuntoon laittaa.

Jospa vaikka ensi kerralla saisin sen kamerankin mukaan.

Perinnemaisemat

Vielä yksi postaus tälle päivälle ja aiheena koulukuulumiset.

Luonto- ja ympäristöneuvojien koulutukseen kuuluu myös perinnemaisemien hoito. Siis tieto ja ymmärrys siitä, miten ja miksi hoidetaan ihmisen muokkaamia kulttuuri- ja perinnemaisemia, muinaismuistoalueita jne. Suurin osa opiskelusta on käytännön hoitotyötä.

Toukokuun hellejakson aikana olimme tekemässä kunnostustöitä Paimiossa, Paimionjokilaaksossa Askalankoskella. Käymisen arvoinen paikka Varsinais-Suomessa ja hieno kesäretkikohde vaikka lasten kanssa.

Jokilaaksossa on vanha voimalaitos ja pato, sekä torppa, jossa toimii kesäisin Paimion seudun ympäristöyhdistyksen leiri- ja näyttelytalo, sekä sunnuntaisin kesäkahvila. Yhdistys järjestää talkooleirejä, joilla kunnostetaan ympäröiviä ketoja ja ylläpidetään harvinaisten ketokasvien kasvuympäristöjä. Pihassa on tulipaikka, jossa voi paistaa makkaraa ja evästellä todella upeassa ympäristössä.

Alueen kasvillisuus on sopeutunut tallaamiseen ja se, sekä säännöllinen niitto on alueen kasvillisuuden elinehto. Alueella laiduntavat myös hevoset, naudat ja lampaat. Eri eläinten laidunnustapa on erilainen, ja laidunnustavat suosivat eri kasveja, joten monimuotoisuuden kannalta on eduksi, kun laiduneläimiä on monenlaisia.

Tässä vaiheessa kevättä kukkijat olivat kevätkukkijoita, eli vuokkoja (sini-, valko- ja keltavuokkoja), mukulaleinikkiä, pystykiurunkannusta, käenrieskaa yms. Myöhemmin kesällä yksi rinteistä on punaisenaan ketoneilikasta ja muista keskikesän kukkijoista.

Näkymää Askalan padolta Paimionjoelle.

Näitä rinteitä raivasimme koulutunneilla. Maasto on jyrkempää kuin kuvasta saattaisi aavistaa, itse asiassa lähes pystysuoraa seinämää. Poistimme alueelta puiden taimia, sekä mm. ruusua, jotta rinteet eivät pusikoituisi ja ketokukkijoilla olisi tilaa olla ja elää.

Kedot ovat harvinaistumassa, joten niitä on syytäkin hoitaa. Perinnemaisemat ovat elävää historiaamme ja tähän lempisaarnani: miksi tunkea historia paloiksi museovitriineihin, kun kokonainen maisema voisi olla meille muistutuksena siitä, miten pitkä ihmisen historia on ja miten ennen elettiin ja miten tälläkin paikalla on synnytty, kuoltu, eletty ja tehty töitä jo vuosisatoja ja kauemminkin?

Maisemanhoito vaatii toki rahaa, koska se tehdään ihmistyövoimalla. Herkkiä alueita ei raivata suurilla koneilla, vaan suureksi osaksi käsityönä. Se toki maksaa, mutta niin se saakin maksaa, jos sillä säilytetään pitkä pätkä historiaa ja kasveja, jotka käyvät aina harvinaisemmiksi.

Askalankosken alueella on runsaasti arkeofyyttejä, eli muinaistulokaskasveja, joiden esiintymisestä voidaan päätellä, että paikalla on ollut ihmisen toimintaa vähintään ennen 1600 -lukua. Mm. sikoangervo, tulikukka, ahdekaura, ahdekaunokki ja ketoneilikka ovat muinaistulokkaita, joita esiintyy Askalan alueella.

Jos arkeofyytit kiinnostavat, täältä löytyy kattava lista:
LUETTELO SUOMEN MUINAISTULOKKAISTA

Erityisesti sikoangervo on varma merkki siitä, että alueella on ollut toimintaa jo varhain.

Kuva sivustolta VARSINAIS-SUOMEN PERINNEMAISEMAT

Sikoangervon kukinto muistuttaa hieman yleisempää mesiangervoa, mutta lehdet ovat aivan erilaiset (muistuttavat siankärsämön lehtiä) ja siinä missä mesiangervo viihtyy kosteammissa olosuhteissa, tapaa sikoangervoa enimmäkseen kuivemmilla alueilla.

Arkeofyyttikasveja on hauska bongailla! Ainakin täällä Varsinais-Suomessa saattaa yllättävistäkin paikoista: kun kuljeskelee umpeen kasvaneissa metsiköissä tai ojanpientareilla, saattaa eteen ilmestyä elävä muistutus siitä, että elettiin sitä ennenkin!

Edelliseen postaukseen viitaten ...

Onhan mulla jotain näytettävää sentään!
Tämän kärsimyskukan l. passionköynnöksen ostin jokin aika sitten todella rähjäisenä ja edullisesti ja jossain vaiheessa näytti jo siltä, että se kuolee kokonaan. Vaan eipäs! Köynnös alkoi puskea nuppuja ja ensimmäiset kukat ovat nyt avautuneet. Yksi kukka ei näköjään ole auki kuin yhden päivän, mutta uusia avautuu ja nuppuja tulee koko ajan lisää.

Erikoinen kasvi ja erikoinen kukinto. Wikipedia tietää kertoa, että nimensä kukka on saanut siitä, että sen on nähty muistuttavan Kristuksen orjantappurakruunua.

Mitä, häh!?

Lupasinko jotain kuvia muka?
No, ei niitä ole vieläkään.

Sillä kun jotain suurta pitäisi tapahtua, kuten nyt tämä palstalle pääsy, niin lapsi meni sairastumaan vesirokkoon ja niinpä palstaprojekti lykkääntyi.

Mutta eilen se lopulta tapahtui: taimikauppaan ja palstalle viemisiksi kaksi mustaherukkaa (Mortti), punaherukka (lajike unohtui), karviainen (Hinnonmäen keltainen) ja vielä yksi vattu (Maurin makea). Vadelmaa oli tarkoitus ostaa tietysti enemmän, mutta olivat loppu, enkä enää ehtinyt toiseen paikkaan.

Vielä kalkkia, haravaa, ämpäreitä ja kastelukannu ja kantamusten kanssa palsta-alueelle.

Katariinanlaakson palsta-alue on melko suuri ja minulle oli varattuna monivuotinen palsta no 4. Aikani kuljeskeltua löysinkin palstani. Hieman ihmettelin, kun se oli aivan kävelytien vieressä, mutta olipahan lyhyt matka autolta. Auoin kalkkipussia ja siinä vaiheessa ystävättäreni soitti. Puhelun aikana katselin aluetta tarkemmin ja aloin ihmetellä, kun naapuripalstoilla ei ollut mitään monivuotiseen kasviin viittaavaakaan. Ei marjapensaita, ei mitään.

Päätin kävellä hieman kauemmaksi - ja olipa tuuri. Sieltä se oma monivuotiseni löytyi paljon kauempaa kuin ensin luulin. Luojan onni, etten ehtinyt kitkeä ja kalkita tuota väärää tonttia. Olisi se raivoaminen kuulunut varmasti Ruåttiin asti!

No mutta. Tämä oma palstani onkin aivan ihanassa sopessa! Kahden leveän ojan risteyksessä, kulmatontti ja ojan takana lännen puolella pieni lehtometsikkö suojana ja siitä metsiköstä alkaa luonnonsuojelualue! Etelän suunnassa on silkkaa maalaismaisemaa latoineen ja peltoineen! Alueella on hienosti vesipisteitä ojien lisäksi.

Ainoa mietinnän aihe on jokien mahdollinen tulvinta keväisin. Jos vesi jää pitkiksi ajoiksi makaamaan, niin mädäntyvätkö pensaat pystyyn?

Eilen ja tänään satoi niin paljon, että palstatyöt jäivät aika vähälle, mutta sain sentään kylvettyä härkäpapua, hernettä ja maisemointikasviseosta maanparannusaineksiksi ja tehtyä osan suuremmasta perennapenkistä. Istutushommat siirtyvät myöhemmäksi, mutta viisi juurakollista päivänliljaa (lajike: Hey there!) laitoin penkin toiseen päähän ja sitten myrsky ajoi kotiin.

Toivottavasti ilmat tästä nyt pian paranevat.

Hyvää alkanutta kesää ihan kaikille puutarhureille ja blogini lukijoille! :-)