Perinnemaisemat

Vielä yksi postaus tälle päivälle ja aiheena koulukuulumiset.

Luonto- ja ympäristöneuvojien koulutukseen kuuluu myös perinnemaisemien hoito. Siis tieto ja ymmärrys siitä, miten ja miksi hoidetaan ihmisen muokkaamia kulttuuri- ja perinnemaisemia, muinaismuistoalueita jne. Suurin osa opiskelusta on käytännön hoitotyötä.

Toukokuun hellejakson aikana olimme tekemässä kunnostustöitä Paimiossa, Paimionjokilaaksossa Askalankoskella. Käymisen arvoinen paikka Varsinais-Suomessa ja hieno kesäretkikohde vaikka lasten kanssa.

Jokilaaksossa on vanha voimalaitos ja pato, sekä torppa, jossa toimii kesäisin Paimion seudun ympäristöyhdistyksen leiri- ja näyttelytalo, sekä sunnuntaisin kesäkahvila. Yhdistys järjestää talkooleirejä, joilla kunnostetaan ympäröiviä ketoja ja ylläpidetään harvinaisten ketokasvien kasvuympäristöjä. Pihassa on tulipaikka, jossa voi paistaa makkaraa ja evästellä todella upeassa ympäristössä.

Alueen kasvillisuus on sopeutunut tallaamiseen ja se, sekä säännöllinen niitto on alueen kasvillisuuden elinehto. Alueella laiduntavat myös hevoset, naudat ja lampaat. Eri eläinten laidunnustapa on erilainen, ja laidunnustavat suosivat eri kasveja, joten monimuotoisuuden kannalta on eduksi, kun laiduneläimiä on monenlaisia.

Tässä vaiheessa kevättä kukkijat olivat kevätkukkijoita, eli vuokkoja (sini-, valko- ja keltavuokkoja), mukulaleinikkiä, pystykiurunkannusta, käenrieskaa yms. Myöhemmin kesällä yksi rinteistä on punaisenaan ketoneilikasta ja muista keskikesän kukkijoista.

Näkymää Askalan padolta Paimionjoelle.

Näitä rinteitä raivasimme koulutunneilla. Maasto on jyrkempää kuin kuvasta saattaisi aavistaa, itse asiassa lähes pystysuoraa seinämää. Poistimme alueelta puiden taimia, sekä mm. ruusua, jotta rinteet eivät pusikoituisi ja ketokukkijoilla olisi tilaa olla ja elää.

Kedot ovat harvinaistumassa, joten niitä on syytäkin hoitaa. Perinnemaisemat ovat elävää historiaamme ja tähän lempisaarnani: miksi tunkea historia paloiksi museovitriineihin, kun kokonainen maisema voisi olla meille muistutuksena siitä, miten pitkä ihmisen historia on ja miten ennen elettiin ja miten tälläkin paikalla on synnytty, kuoltu, eletty ja tehty töitä jo vuosisatoja ja kauemminkin?

Maisemanhoito vaatii toki rahaa, koska se tehdään ihmistyövoimalla. Herkkiä alueita ei raivata suurilla koneilla, vaan suureksi osaksi käsityönä. Se toki maksaa, mutta niin se saakin maksaa, jos sillä säilytetään pitkä pätkä historiaa ja kasveja, jotka käyvät aina harvinaisemmiksi.

Askalankosken alueella on runsaasti arkeofyyttejä, eli muinaistulokaskasveja, joiden esiintymisestä voidaan päätellä, että paikalla on ollut ihmisen toimintaa vähintään ennen 1600 -lukua. Mm. sikoangervo, tulikukka, ahdekaura, ahdekaunokki ja ketoneilikka ovat muinaistulokkaita, joita esiintyy Askalan alueella.

Jos arkeofyytit kiinnostavat, täältä löytyy kattava lista:
LUETTELO SUOMEN MUINAISTULOKKAISTA

Erityisesti sikoangervo on varma merkki siitä, että alueella on ollut toimintaa jo varhain.

Kuva sivustolta VARSINAIS-SUOMEN PERINNEMAISEMAT

Sikoangervon kukinto muistuttaa hieman yleisempää mesiangervoa, mutta lehdet ovat aivan erilaiset (muistuttavat siankärsämön lehtiä) ja siinä missä mesiangervo viihtyy kosteammissa olosuhteissa, tapaa sikoangervoa enimmäkseen kuivemmilla alueilla.

Arkeofyyttikasveja on hauska bongailla! Ainakin täällä Varsinais-Suomessa saattaa yllättävistäkin paikoista: kun kuljeskelee umpeen kasvaneissa metsiköissä tai ojanpientareilla, saattaa eteen ilmestyä elävä muistutus siitä, että elettiin sitä ennenkin!