Yllätyskukinto

Syötävien kasvien kukintoja melkein säikähtää, niitä kun tavallinen tallaaja tulee vain harvoin nähneeksi. Hetken äsken mietin, jotta mikä ihme se tomaattipuskan alta pilkistää. Ja sehän oli kevään puutarhamessuilta ostamani lippia, joka oli innostunut kukkimaan. Kuva on sumea kuin mikä, mutta luonnossa äkkiä silmäkulmasta vilkaistuna nousee assosiaatio valkoapilankukasta, tosin paljon pienemmästä sellaisesta.

Soilikki jaksaa kukkia aina vaan. Aluksi se oli aivan sisäkukkana, mutta alkoi jostain syystä nuutumaan, joten nostin sen parvekkeelle puolivarjoon istutuslaatikon reunalta roikkumaan. Ja heti piristyi! En tiedä, mitä tälle ryteikölle pitäisi tehdä. Hienoahan se on, että kasvillisuus on lievästi sanottuna runsasta, mutta kun kohta ei liikkumaan mahdu.

Kuvassa ei näy mintunraato, jota en ole saanut aikaiseksi siirtää roskikseen. Mutta niin kävi, etten minä saa näköjään ostominttuakaan elämään. En saa sitä kasvatettua siemenestä, enkä pidettyä hengissä valmiina ostettuakaan, joten nyt se on lopultakin uskottava, että minä ja minttu emme sovi samalle parvekkeelle.

Olin tänään aamulla lääkärissä kuulemassa, että rankani rappeuma sen kuin etenee, eikä muuta ole oikeastaan tehtävissä kuin uudet leikkaukset, mutta varsinaiseen vaivaa nekään eivät auta. Kun toivuin edellisestä leikkauksesta muutama vuosi sitten, oli parvekkeella suuri osa toipumisessa. Kun en päässyt liikkeelle kuin keppien kanssa, pääsin sentään parvekkeelle kesää ihastelemaan. Ja kasvien hoitaminen vei mielenkiinnon muusta huonosta olosta. Lisäksi parvekeistutuksia on helpompi hoitaa vaivaisenakin, kun istutusastiat saa soviteltua sopivalle korkeudelle.

Ts. näistä tämän aamuisista lähtökohdista ajateltuna taidan olla parvekepuutarhuri lopun elämäni.